Gettin fat - with the perfect reason.

Nyt mennään hienosti viikolla 15, ja masu näkyy jo. Painoo ei oo tullu lisää oikeestaan yhtään, mikä onkin outoo.. Kuinka ei liho vaikka lihoo. :D Oikeestihan raskausajan painonnousu on 12-16 kg, mutta suurin osa siitä tapahtuu vasta alkuraskauden jälkeen. Neuvolassa sanottiin että oon varmaan syöny liian vähän kun paino ei muutu mikskään, mutta en mä pysty itteeni pakottaan siihen syömiseen. Mul on vähän huono se kun jos yritän PAKOTTAA itteni syömään niin oksennan. Ei siis onnistu.. :/ Nyt oon siinä vaiheessa että täytyy ostaa äitiyshousut, koska mitkään mun farkuista tai siistimmistä housuista ei enää mahdu mun mahan päälle. Muutenhan ne on vieläkin tosi hyvät mutta mahasta kiristää niin paljon että tulee paha olo. :D Selaan siis fb-kirppistä ja muita vastaavia kun en viittis ihan älyttömyyksiä maksaa vaatteista mitä en kuitenkaan käytä kun puoli vuotta.. Onneks on paljon kavereita ja sukulaisia kenellä on vauvoja niin saan kaikkee sälää niiltä ihan ilmasekskin. :) Vauvalle on jo tiedossa iso kasa vaatteita.. ja mun vanha kehto. Ja yks käytetty turvakaukalo. Ja kantokoppa.. Kaikenlaista sitä ilmestyy kun kyselee. :) Ei tässä vielä onneks kiire oo.

Odotan kauheesti että vauva alkaa liikkuun niin että tunnen sen. Ultrassa nähtiin kuinka se pyörii paljon, mutta liikkeet on vielä niin hentoja ettei niitä huomaa. Kahen - kolmen viikon päästä pitäis alkaa tuntuun. :) Jännittävää!

Töitä ei tällä hetkellä oo, eikä se juuri haittaiskaan muuten mutta kelan tukipäätöksien tekemisessä näyttää kestävän ikuisuus ja säästöt loppuu kohta kesken. Että tiukille vetää ajallisesti niiden päätöstenteko! Tänään just mietin että jestas, mä jään neljän kuukauden päästä äitiyslomalle! :D 31.5, eli just kesän kynnyksellä. Ehtisin siis ehkä oleen mökilläkin tänä kesänä kun laskettu aika on 6.7. Tosi outoo.. Mutta niin kivaa! Odotan meidän kääröö jo kamalasti. <3

Tässä teille REAL FATMAMA:

Vaapukka.

Isoja asioita tapahtuu paljon. Käsitys onnellisuudesta taitaa olla monille utopiaa, koska ei kaikki käsitä että voin olla nyt onnellisempi kun koskaan. 8,5 vuotta opetti tosi paljon, suurin asia mitä opin, on se että täytyy osata arvostaa asioita. Ei oo itsestäänselvyys että on hyvä parisuhde, tai mukava ja turvallinen elämä. Se vaatii hoivaamista, vaalimista, työtä ja varsinkin luottamusta. Tuntuu että oon saanu kaiken mistä oon edes uskaltanu unelmoida.

Mentiin kihloihin samana päivänä kun nähtiin ensimmäistä kertaa meidän pieni vauva, enkä vois olla enää iloisempi tai onnellisempi. Moni on kysyny, ymmärrettävää toisaalta, että onko vauva vahinko, mutta ei oo, vaan suunniteltu jatkumo rakkaudentäyteiselle suhteelle. Kymmenen vuotta pillereitä syöneelle ei juuri satu vahinkoja. ;) Eli vauva on toivottu ja rakastettu tapaus. <3

Iskän reaktio on ylittäny kaikki odotukset. Sisko kerto ettei se oo viikkoon puhunu muusta kun vauvasta. Kuullessaan se kaivo konjakit naftaliinista ja nosti maljan, kyyneleet silmissä. Ja äiti alko kutoon sukkia... :D Kaverit on onnessaan mun puolesta ja erityisesti Krisse-täti, Sara-täti ja muu perhe ratkee riemusta. Viikkoja on nyt 12 eli alkiosta on jo muuttunu sikiö ja vauva on ihan totta. Masukin pömpöttää mutta näytän lähinnä lihavalta jos ei tiedä että oon raskaana. :D

Laura ystävällisesti kuulutti tän koko maailmalle facebookissa, joten pahoittelut niille joille en ehtiny kertoon henkilökohtasesti. :)

Home is where the heart is.

Hirveesti hyviä muutoksia...

Kaikki on päälaellaan: uus koti on ihanampi kun olisin koskaan edes uskaltanu toivoo, mies on paras mahdollinen, joskus mietin että näänkö unta? Miten MULLE voi tapahtua näin paljon hyvää yhtäkkiä? Niin vaan tapahtuu ja hyvä niin, koen ansainneeni kaiken tän. Oon onnellisempi kun koskaan ja kaikki on hyvin. Ahdistuksen aiheita tietysti on jotain, niinkun koulu ja jatkuvasti kasvava motivaation puutos. Etenkin yks meneillään oleva kurssi aiheuttaa harmaita hiuksia, yks palautettava tehtävä sai viimesetkin motivaation rippeet katoon kun en osaa tehdä sitä tehtävää yksin. Yritän ja yritän mutta ohjeita ei oikeestaan oo ja oon ihan pulassa. Taas. Koitan jotenkin setviä sen tehtävän läpi mutta en usko että sitä ainakaan hirveen helpolla hyväksytään. Oon viimesen viikon ottanu melko rennosti kun muuttoviikko oli aikalailla voimia vievä kun oli töitä LIIKAA ja kaikki muu hässäkkä siihen päälle. Mutta nyt kaikki alkaa tasottuun ja on ollu kiva olla vaan välillä. Osaan hetkellisesti arvostaa sitä että joskus on tekemättä yhtään mitään.

Kavereillakin tuntuu menevän hyvin, mikä saa mielen iloseks. Kivaa kuulla hyviä uutisia. :)

Kotona on yläkerrassa menossa remontti, toinen huone on jo listoja vaille valmis. Pitäis nyt vaan ostaa sohva alakertaan että saadaan siirtää makkari sinne oikeeseen makkariin.. Vanhastakin talosta näköjään saa tosi kivan ja kotoisan ihan vaan sisustamalla. Huomattiin että tosi pienetkin muutokset onkin isoja muutoksia. Maalattiin yläkerrasta yks seinä valkoseks ja asennettiin vaalee laminaatti niin koko huoneen yleisilme muuttu kertaheitolla. :) Koivukylä ei tuntunu oikeestaan koskaan kodilta niin nyt oon ihan innoissani taas kun saan laittaa paikkoja kuntoon sellaseks kun haluan. Kotona on kiva olla. :)

Laitan joku kerta kuvia näistä mun sisustusräpellyksistä, nyt en viitti ottaa kuvia kun on vielä niin keskenerästä. ;)

K I V A A ! ! ! :)

"Ens vuonna se muuttuu, kaikki paremmaks taittuu" - no kyllä!

Paljon on tapahtunu siitä kun viimeks oon kirjottanu... Mullistavia juttuja. Paras ystävä muuttaa kahen viikon päästä Vantaalle 3,5 kilsan päähän musta, mutta mulla on ens viikolla työhaastattelu Sokos Hotel Tammeriin, vastaanottovirkailijan työhön jota en ehtiny oikeesti vielä edes hakeen. :D Kävi vaan niin että hain alunperin Ilvekseen töihin, mutta siellä ei ollu tarjota opiskelijalle sopivia tunteja. Niin soittivatkin sit yhtäkkiä mulle Tammerista että tuukko haastatteluun :D No tottahan toki mä tuun! Pitäkäähän siis peukkuja.

Opparikin on alotettu ja aikataulutus vaikuttaa ainakin tällä erää mahdolliselta, eli joulun tienoilla vois olla valmista... ehkä. :) Myös harkkaan liittyvä kehitystehtävä alko hahmottuun pikavauhtia, en vaan tajua miten se nyt yhtäkkiä silleen. Alotin batterylakon, voiko siinä olla jotain yhteyttä??? :D Oon liekeissä.

Ja nyt se on päätetty: muutan Juupen luo kun saan työpaikan. Kiitti ja moi Vantaa. Ja Espookin suurimmaks osaks.

Pusipusi.

Kaikkimullehetinyt.

Elämä Vantaalla tuntuu tyhmältä ilman Juhaa. Jos ei olis koulua enää noin vähän nii yrittäisin siirtoo Tampereelle nyt heti.. Haluaisin vaan nopeesti nää asiat täällä pääkaupunkiseudulla järjestykseen, koska ollaan päätetty että muutan takas koskiin kun vaan voin. Aikomuksena on hakee siirtoo sisäsesti Sokos hotellien välillä.. Niille, jotka taas miettii hiljaa mielessään että onko tossakaan nyt mitään järkee, annan sellasen kuitin et on kun tietää tarkkaan mitä haluaa. Muuttoon on kuitenkin oikeesti vielä melkein viis kuukautta... Sillon tällä jutulla on jo pohjaa niin pitkältä ajalta että muuttaminen yhteen on vaan luonnollista jatkumoo. Rakastan tota miestä ihan hurjasti ja se tekee mut onnelliseks. Kaikki on paremmin kun hyvin.

Koulun rästihommat täytyis saada hoidettua alta pois ennen kun alkaa taas arkinen aherrus kombolla "töitä-koulua-töitä-koulua". Sitten ei oo taas vapaa-aikaa mihinkään. Ja kun alotan sen opparinkin nii tarvin kaiken energiani siihen.. Hyi olkoon kun hirvittää ajatuskin.

Viimeistään marraskuussa on ruvettava kyseleen töitä, ettei käy hassusti. Jotain raflahommia kaiketi jos ei muuta löydy.. Hotellin hommat olis tietysti kyllä kivempia. Katotaan nyt kuinka tässä käy.. :) Juupen työkuviot on myös toistaseks aika auki kun sillä loppuu määräaikaissopimus elokuun lopussa. Toivottavasti jatkavat sitä sitten heti perään.. 

Tällästä tällä erää. Hauskaa maanantaita kaikille 💋

Uupenpuuppe.

Jotenkin turhauttaa ihan sikana sellanen juttu, ettei Kimin kanssa välit menny ihan silleen niinkun piti. Se ei oo vieläkään voinu myöntää mulle, että se on nyt sen toisen naisen kanssa kenen kanssa se mua alun perin pettikin. Periaatteessa sillä ei oo mitään väliä enää mutta mun mielestä ees tässä vaiheessa ois ollu hienoo, jos se vois puhua mulle totta. Pelkään että mulle jää pelkkä paskan maku suuhun koko tyypistä.. Se nainen ilmeisesti on muuttanu Espooseenkin, eli kaiketi asuu mun vanhassa kodissa? On muitakin keskeneräsiä juttuja, mihin tarvis saada päätös. Meijän välillä ei siis oo mitään ollu kuukausiin, mutta arkeen liittyviä asioita on, mitkä haluan pois varsinkin nyt kun kuvioissa on se nainen. En vaan saa siihen mitään kontaktia edelleenkään.. kappas. :D

Mä oon sen sijaan tosi onnellinen yhä edelleen, kai vielä onnellisempi kun aikasemmin. Mietin hirveesti tulevaa mutten silti tee mitään hätiköityjä päätöksiä. Juha on mulle rakkain maailmassa ja se on tehny mut tosi onnelliseks ja iloseks. <3 Mun ystävät ei kai kaikki ihan ymmärtäny tätä aluks mutta nyt nekin on alkanu tottuun ajatukseen että mulla on uus elämä. :) Oon tavannu Juhan perheen ja ne kaikki tykkää musta ihan oikeesti. Elämä on hienoo enkä anna pienten asioiden stressata mua. Työnteon vähentäminenkin on tehny hyvää. Ei tietenkään taloudellisesti mutta mielenterveydellisesti.. :D Suurin osa vapaa-ajasta kuluu nykyään koskissa, tai sitten täällä kotona jos Juha tulee tänne.

Mä oon joskus tehny jotain tosi hyvää, kun oon saanu tollasen miehen niinkun Juha. Oon melkein sanaton.

<3

Jonkinasteinen julkistaminen.

Vaikka kaikki pitää mua tän jälkeen hirviönä niin kirjotan silti, että oon tavannu ihanan miehen, joka on kiltti (muttei liian kiltti), hyvän näkönen (erittäin!!), saa mut nauraan ja jolle mä oon tärkeintä elämässä. Oon tosi onnellinen eikä vaikeudetkaan tunnu miltään kun se saa mut ajatteleen positiivisesti ja järkevästi. Ihastuminen on tainnu syventyä rakastumiseks. Pystyn näkeen tulevaisuuteni sen kanssa, ja se tuntee samalla tavalla, mikä on ihan mahtavaa. En tiedä mitä hyvää oon joskus tehny että sain sellasen lottovoiton, mutta oon niin ilonen että melkein ratkeen. :)

Toissapäivänä kävin Kimillä hakemassa muutaman mun tavaran ja sain sen jälkeen ihan älyttömän itkukohtauksen, koska oli niin hirvee ikävä Penniä ja tuli jotenkin syyllinen olo vaikkei mun tarvis niin edes tuntee. Muistin kaikkia vanhoja asioita ja vaikka oon menny elämässä eteenpäin niin muistot on muistoja eikä ne häviä koskaan. Tuli Kimiä ikävä ihmisenä, mutta en mä kuitenkaan rakasta sitä enää. Ystävänä ehkä. On se silti iso osa mun elämää. Yksinäisyys oli tiistaina musertava kun pääsin illalla kotiin... Mutta se meni hetkessä ohi kun tää mun timantti soitti ja rauhotteli. <3

Tiedän tasan tarkkaan mitä haluan elämältäni ja aion saada sen kaiken just tän ihmisen kanssa. Se on niin samanlainen kun mä ja haluaa samoja asioita, käyttäytyy niinkun mä, ja rakastaa mua. Ja mä sitä. Hassua kun oon tuntenu sen  niin kauan mutta vasta nyt oon huomannu sen. Rakastuin ihan päätä pahkaa vaikkei missään ollu sillä hetkellä mitään järkee. Ja tilannekin oli vaikee kummallekin. Mutta tajuttiin että halutaan toisemme ja toteutettiin se, huolimatta muiden mielipiteistä. Tuli tunne että jos mä nyt taas jään ajatteleen muiden tunteilla mun elämää niin mulla menee yks parhaista ohi. Enkä todellakaan halua päästää tätä karkuun.. :)

Että sellasta.

"Show must go on..."