Älyttömän jännittävää. Koko ajan oletan valmistautuneeni vauvaan niin hyvin kun voin kunnes se tunne yllättää taas: puuttuuko jotain, oonko unohtanu jotain? Luotan itteeni ja siihen että osaan, mutta silti joku kummallinen epävarmuus puskee välillä jostain esiin. Ehkä se on se jännitys ja kaiken uutuus? Odotan vauvaa ihan hirvittävästi, siitä on tullu mun elämän suurin aarre jo nyt vaikken oo koko tyyppiä edes vielä tavannutkaan. Ihanaa saada oma pieni perhe, josta oon haaveillu kauan. Entisessä elämässä se ei olis koskaan onnistunu, ja näin jälkeenpäin ajateltuna en olis sitä toivonutkaan. Se olis päättyny vaan huonosti, koska alkukin olis jo ollu niin huteralla pohjalla. Musta tuntuu että mun ja Juupen oli määrä tavata vasta myöhemmin, huolimatta siitä että ollaan tunnettu jo kauan. Ehkä me ei oltais oltu valmiita kaikkeen tähän aiemmin. Mutta nyt ollaan ja tiedetään kumpikin mitä halutaan elämältä yleensäkin, ja toisiltamme.
Välillä huomaan toivovani mun kavereille yhtä hyvää tuuria kun itelleni, että nekin kokis tän ilon ja onnen. Joillain niistä on ollu hirvittävästi epäonnee ja se on osaltaan ajanu ystävyydenkin katkolle. Joillekin ystävän onnellisuus on liikaa kun itellä menee huonosti. Valitettavasti oon huomannu sen menevän noin, vaikka sanovatkin ettei muiden onnellisuus heitä haittaa. Kyllä sen huomaa että haittaa... Ehkä vielä kuitenkin niillekin suodaan onni, ja asenne jolla onni saavutetaan. :)
Oon oppinu, että raha ja rakkaus ei kulje käsi kädessä. Mutta mulle onkin aina ollu tärkeempää se rakkaus. Rahaa tulee ja menee, mutta kun on joku, jonka kanssa olla köyhä mutta onnellinen, on tärkeempää kun mikään muu. Pitää osata nauttia elämän pienistä asioista. Mulle niitä on puhdas koti, lämpö, rakkaus, perhe, yhdessäolo ja pienet sanat ja kosketukset.
<3
