Joskus oon kuullu pariskunnille tapahtuneen niin, että vuosien aikana kaks ihmistä vaan kasvaa erilleen. Mielenkiinnon kohteet muuttuu ja oma luonne muuttuu. Musta tuntuu että me ollaan Kimin kanssa nykyään kovin erilaisia, mutta jollain tavalla kuitenkin samanlaisia. Joskus tuntuu että me pärjättäis paremmin jos opittais oleen vaan pelkkiä ystäviä. Meijän yhteiselo on jo melkein vuoden verran ollu sitä kämppiselämää ja mun sydän huutaa että jotain järkevää pitäis tehdä. Tänään osu silmiin yks artikkeli:
Pitäisikö
lähteä vai jäisinkö sittenkin? Kysymys, johon ihmiset eivät itse löydä
useinkaan oikeaa vastausta. Stay or Leave -kirjan kirjoittanut
parisuhdepsykologi Beverley
Stone on sitä
mieltä, että ihmiset menettävät liikaa aikaa elämästään arpoessaan, pitäisikö
kumppanista erota.
Independent Womanin haastattelussa Stone kertoo,
että tähän aikaan vuodesta erojen määrä lisääntyy aina rajusti. Suurin osa eroa
miettivistä ei kuitenkaan uskalla tehdä lopullista ratkaisua.
- Monet
lykkäävät eroa joulun ajan lasten vuoksi. Mutta monesti lykkäys voi kestää
siihen asti kunnes lapset menevät yliopistoon tai työ loppuu.
Tulisiko
siis uudenvuodenlupauksena lopettaa haitallinen parisuhde vaikkapa sen perinteisen
tupakoinnin ja liiallisen syömisen lisäksi? Stonen mukaan kyllä.
- Jos
odotat ”oikeaa aikaa” erota, voit päätyä tilanteeseen, jossa toivot eron
tapahtuneen jo 20 vuotta sitten, psykologi varoittaa.
- Kyllä, ero
on surullinen tapahtuma, mutta elämän jumiutuminen ja lähtemisen ja
jäämisen vatvominen on vielä surullisempaa, Stone korostaa.
Kirjailijan
mukaan ihmiset suurentelevat pelkojaan eivätkä uskalla lähteä. He pelkäävät
rahallista menetystä tai sen mahdollista vaikutusta läheisiin ja lapsiin ja sen
sijaan että nostaisivat kytkintä, he ahdistuvat ja polkevat paikallaan huonossa
parisuhteessa.
- Loppujen
lopuksi sinun täytyy olla hieman itsekäs ja tehdä, mikä itsellesi on parhaaksi,
Stone muistuttaa.
Toi pisti mut taas miettiin. Tiedostan koko ajan, että olisin onnellisempi jos saisin jonkun päätöksen aikaseks mutta en vaan saa. Ihan niinkun mun voimat loppuis heti kun alan ajatteleen sitä, etten voi elää koko loppuelämää näin. Elämä on tasapaksua, jos multa kysytään että meneekö meillä hyvin vai huonosti Kimin kanssa nii vastaus olis vaan pelkkä tyhjentävä: "menee". Ei mee hyvin, eikä mee kai huonostikaan, meillä vaan menee. Elämä valuu eteenpäin ja tuntuu että hukkaan aikaani koko ajan lisää. Pari viikkoo sitten sain kauhukseni/onnekseni HOASilta asuntotarjouksen, joka oli oikeesti tosi hyvä. Silti en voinu ottaa sitän vastaan, vaikka sillä hetkellä tuntukin että olisin halunnu ja se ois tehny hyvää mulle. Jos vaan Kimi ymmärtäis yhtään mun tänhetkisiä tunnelmia nii tää olis helpompaa. Mutta se ei ymmärrä, eikä suostu edes ajatteleen tilannetta, jossa oltais erossa. Tapahtuispa jotain, mikä selvittäis kaiken.